Satokauden vesimeloniceviche voikukan lehdillä

Tämänvuotinen keli tarjoili Äideille parastaan ja samaan pyrimme myös keittiössä. Pihatöiden lomassa valmistimme satokauden raaka-aineista vege-cevichen, jonka oman pihan nuoret voikukan lehdet kruunasivat. Tämä resepti yllätti meidät täydellisellä makukombollaan, ja uskomme siitä muodostuvan yksi keittiömme suosikkiresepti.

Tarjoa raikas vesimeloniceviche aurinkoisena kevätpäivänä. Reseptistä muokkaat loistavan snackin picnicille tai alkupalan hienompaankin juhlaan.

VINKKI: Jos et löydä voikukan lehtiä, voit korvata ne tuoreella korianterilla.

web_vegecheviche2

Satokauden vesimeloniceviche

Ohje 4:lle hengelle

¼ vesimeloni
10 retiisiä
1 dl cashew-pähkinöitä
1 vihreä chili
¼ punasipuli
½ sitruunan mehu
1 rkl oliiviöljyä
pippuria & suolaa myllystä
kourallinen voikukan lehtiä

Liota cashew-pähkinöitä vedessä vähintään puoli tuntia ja murenna.
Kuutioi vesimeloni ja retiisi.
Pilko pieneksi vihreä chili ja punasipuli.
Sekoita pilkotut raaka-aineet kulhossa.
Lisää sitruunamehu ja oliiviöljy.
Mausta maun mukaan suolalla ja pippurilla.
Anna maustua noin puoli tuntia.
Lisää pilkottuja tuoreita voikukan lehtiä tai korianteria.

Sekoita ainekset ja nauti nachojen tai leivän kanssa.

*

Hyvän vegesafkan ystävä, markkinoinnin ja viestinnän tehosekoitin ja ruoka-alan yleismauste. Lautasella yleensä satokauden herkkuja pienellä twistillä ja tofua jossa on makua.

Tavoitteena on laadukkaan kasvisruoan ja satokausiajattelun edistäminen – rennolla otteella ja herkullisesti! Kaikki reseptit, kuvat ja kirjoitusvirheet ovat omia.

Sesonkireseptit: grillattua parsaa ja caesar-kastiketta

Joko olet kokeillut parsan grillaamista? Mielestäni se on ehdottomasti paras tapa kypsentää vihreä parsa!

Vihreää parsaa ei välttämättä tarvitse edes kuoria. Napsauta vain puiseva tyvi poikki ja nakkaa huuhtaistut parsat grilliin. Grillatusta parsasta syntyy myös hauska muunnelma klassisesta caesar-salaatista, parsa nimittäin rakastaa majoneesia ja parmesania.

 

Tämän ja lähes 200 muuta kekseliästä sesonginmukaista reseptiä löydät vastailmestyneestä Sesonkireseptit-kirjasesta. Tilaa omasi verkkokaupasta.

Sesonkireseptit: grillattu parsa caesar-kastikkeella

Grillatut parsat caesar-kastikkeella

4:lle lisukkeeksi tai 2:lle alkuruoaksi

*

500 g vihreää parsaa

1 rkl öljyä

suolaa & mustapippuria

2 rkl raastettua parmesania

2 dl leipäkrutonkeja

1 dl caesar-kastiketta

 

Leikkaa parsoista puisevat tyvet pois ja hiero öljy parsoihin. Grillaa parsoja aika ajoin käännellen noin 10 minuuttia, kunnes hieman pehmenevät ja saavat väriä. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Tarjoile vastaraastetun parmesanin, leipäkrutonkien ja caesar-kastikkeen (osta valmiina tai valmista itse alla olevan ohjeen mukaan) kera.

~

Nopea caesar-kastike

*

1 dl valmista majoneesia

1 pieni valkosipulinkynsi

1 sardellifile

2 rkl vastaraastettua parmesania

 

Hienonna valkosipulinkynsi ja sardellifile. Sekoita ainekset keskenään. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa ripaus suolaa.

Satokausiajatteluun hurahtanut ruokabloggaaja, kokki & restonomi, wannabe-hortoilija ja yksivuotiaiden kaksosten äiti.

Parasta juuri nyt: Ruusukaali

Äänestimme viikon kasvikseksi ruusukaalin. Monelle meistä ruusukaali ei valitettavasti herätä vahvaa mielikuvaa sesonkiherkusta. Ruusukaalin käyttö on Suomessa vähentynyt vain yhteen pieneen kerään henkilöä kohden vuodessa. Osasyynä tähän voi olla satokauden ulkopuolella maistettu kaali, vanhemmat voimakkaamman makuiset lajikkeet, pakasteversion heikompi maku tai lounasbuffetissa muhinut ylikypsä yksilö. Suosittelemme maistamaan tätäkin herkkua tuoreeltaan, jolloin sen maku on erinomainen. Onneksemme sen sesonki jatkuu vielä pitkälle loppuvuoteen. Jos tämä herkku ei ole vielä tuttu, niin siihen kannattaa tutustua!

RUUSUKAALI ON VERRATTEN NUORI VILJELYKASVI

Ruusukaali (Brassica oleraceae L.) tunnetaan myös brysselinkaalina. Viljelylajina se on suhteellisen nuori ja toisen nimensä mukaan se on lähtöisin Belgiasta. Sitä on tiettävästi jalostettu 1500-luvulta lähtien ja ensimmäiset viralliset todisteet viljelystä löytyvät 1700-luvulta. Nykyisin sitä viljellään Pohjois-Amerikassa ja Japanissa, mutta suurin suosio on edelleen Länsi-Euroopassa.


Ruusukaali on suosittua erityisen suosittua Länsi-Euroopassa.

LAJIKKEIDEN KIRJO EI NÄY RUOKAKAUPOISSA

Ruusukaalista on olemassa useita eri lajikkeita, jotka voidaan jaotella kerien muodon ja värin, varren korkeuden tai kasvukauden mitan mukaan. Meille tutuimmat lajikkeet ovat vihreälehtisiä pyöreäkeräisiä ruusukaaleja. Ruusukaalista on olemassa myös antosyaanin vuoksi hieman punertavia lajikkeita. Myöhäisten lajikkeiden sato ei välttämättä kerkeä meidän kasvuoloissamme kypsymään, joten kaiken muotoisia ja värisiä ruusukaaleja ei ole järkevää täällä viljellä.

KYLMÄÄ KESTÄVÄ KAALI VAATI PITKÄN KASVUAJAN

Kylmänkestävyyden puolesta, ruusukaali sopii kyllä kasvuoloihimme. Se on sopeutunut viileään ilmastoon ja se sietää lyhytaikaisesti jopa kymmenen asteen pakkasia. Parhaiten ruusukaali menestyy syvämultaisella savespitoisella maalla. Ruusukaali istutetaan mahdollisimman aikaisin, koska sen kasvuaika on pitkä. Tätä saattaa edeltää taimien esikasvatus, jotka voidaan istuttaa avomaalle 5-8 viikon kuluttua kylvöstä.


Ruusukaalista nautitaan ravintona hankasilmuihin muodostuneet pienet keräset.

Ruusukaali on kaksivuotinen ja yhden ruusukaaliyksilön varteen voi muodostua 30-70 pikku kerää. Vapaasti kasvava ruusukaali voi kasvaa jopa 1,5 metriä korkeaksi. Ruusukaalista nautitaan ravintona ainoastaan hankasilmuihin muodostuneet 2-5 cm halkaisijaltaan olevat pienet kerät. Kerästen muodostus alkaa tyvestä, joten varren eri osissa kasvavien kerien välille syntyy kokoeroa.

SADONKORJUU KANNATTAA TEHDÄ VASTA ENSIMMÄISTEN PAKKASTEN JÄLKEEN

Ruusukaali kannattaa latvoa noin kuukautta ennen sadonkorjuuta. Tällä toimenpiteellä voidaan aikaistaa sadon valmistusta, sekä yhdenmukaistaa kerien kokoa. Kerien ei kannata antaa kasvaa ylisuuriksi, koska silloin ne menettävät kiinteytensä.

Käsin korjattava sato kerätään 1-3 poimintakerralla. Satoa voidaan korjata aina joulukuulle saakka. Maun parantamiseksi sadonkorjuu kannattaa tehdä vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen, sillä kylmyys edistää sokereiden muodostumista keräsissä. Tästä syystä johtuen ensimmäisten pakkasten jälkeen kerättyä satoa pidetään parhaimman makuisena.

Ruusukaali voidaan varastoida valmiiksi poimittuna, jolloin se säilyy hyvänä noin 6 viikkoa kun lämpötila on lähellä nollaa astetta. Varressa edelleen kiinni olevat kerät säilyvät sadonkorjuun jälkeen muutaman viikon pidempään.

KUITUPITOINEN KERÄ SOPII VOIMAKKAIDEN MAKUJEN KAVERIKSI

Ruusukaali on hyvä raudanlähde ja se sisältää enemmän kuitua kuin muut kaalit. Kuidut vaikuttavat myönteisesti mm. suolistosairauksien ehkäisyssä. Muiden kaalien tavoin ruusukaali sisältää runsaansti C-, K- ja A-vitamiineja sekä folaattia. Se sisältää myös flavonoideja, jotka toimivat elimistöä suojaavina antioksidantteina.

Ruusukaalia on perinteisesti käytetty voimakkaanmakuisten liharuokien, kuten lampaan, poron ja riistan lisäkkeenä. Se on edelleen suuressa suosiossa englantilaisessa ruokakulttuurissa. Ruusukaalin ominainen maku johtuu versokerien sisältämästä askorbiinihaposta. Nykyiset miedomman makuiset lajikkeet sopivat myös muiden ruokien kanssa nautittavaksi.


Ruusukaali sopii maukkaiden liharuokien lisukkeeksi.

Yksinkertaisimmillaan ruusukaalin valmistus tapahtuu poistamalla tarvittaessa ulommaiset huonoksi menneet lehdet ja kantaosan. Sen jälkeen kerät kypsennetään höyryttämällä tai keittämällä niukassa vedessä niin kauan, että väri muuttuu kirkkaan vihreäksi. Kypsymisajan yhdenmukaistamiseksi, suuret kerät kannattaa halkaista pienemmiksi. Ennen nauttimista kypsien kerien päälle voi sipaista voita ja ripotella hieman suolaa. Ruusukaali sopii myös keittoihin, vuokaruokiin ja patoihin. Lisukkeena tarjottavat kerät voi karamellisoida paistinpannulla tai paahtaa uunissa.

P.S. Ruusukaali on herkkä etyleenille, joten sitä ei kannata säilyttää runsaasti etyleeniä erittävien kasvisten vieressä. Parhaimmillaan maku säilyy viileässä säilytettäessä +2-5 °C:n lämpötilassa.

 

http://www.kasvikset.fi/Suomeksi/Asiakkaille/Kauden_kasvis/Ruusukaali

http://www.fineli.fi/food.php?foodid=327&lang=fi

http://middag.fi/fi/content/74-parasta-juuri-nyt-ruusukaali

http://www.mtk.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedotteet_2013/lokakuu/fi_FI/ruusukaali_parhaimmillaan/

http://en.wikipedia.org/wiki/Brussels_sprout

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!

Parasta juuri nyt: Peruna

Tilastojen mukaan syömme vuosittain perunaa noin 60 kiloa henkilöä kohden. Peruna ei lukeudu Ravitsemussuositusten mukaiseen ”kasviksia vähintään puoli kiloa päivässä” – ohjeeseen, mutta siitä huolimatta sillä on tärkeä rooli meidän suomalaisten ravitsemuksessa. Harva meistä on tutustunut tähän arkiruokaan sen syvällisemmin. Tämä artikkeli on katsaus siitä, miksi juuri peruna on löytänyt tiensä suomalaisiin ruokapöytiin.


Ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna peruna on ekologista ruokaa, mutta viime vuosina se on noussut ravitsemuskeskustelun keskiöön vähähiilihydraattisen ruokavalion yleistyessä. Kaikesta huolimatta peruna on Euroopan käytetyimpiä ravintokasveja ja se kuuluu niiden yhdeksän viljelyskasvin joukkoon, joiden avulla tuotetaan yli 75 prosenttia ihmiskunnan ravinnosta.

PERUNAN MAAILMAN VALLOITUS HERÄTTI VASTUSTUSTA

Peruna (Solanum tuberosum) on koisokasvien heimoon kuuluva kasvi, josta syödään mukula. Alun perin se on lähtöisin Etelä-Amerikan pohjoisosista, jossa sitä on viljelty vuosisatojen ajan Perun inkojen toimesta. Niin kuin moni muutkin kasvikset, perunat päätyivät Eurooppaan löytöretkeilijöiden mukana.
Merimiehet käyttivät kuivattua perunaa laivaruokana ja toivat ensimmäiset siemenet Espanjaan todennäköisesti vuonna 1565. Ensimmäinen perunan “läpimurto” ravintona tapahtui kun Espanjan kuningas Filip II lähetti sairaana olevalle Paavi Pius V:lle perunoita. Tarinan mukaan paavi parani taudistaan syötyään perunoita.

Nykyisestä suosiostaan huolimatta, peruna on suhteellisen uusi tuttavuus eurooppalaisessa ruokakulttuurissa. Sen viljeleminen on kohdannut myös voimakasta vastustusta. Kirkollisissa piireissä jopa levitettiin huhua, jonka mukaan kasvi olisi myrkyllinen ja vahingollinen sielulle. Monet yksittäiset papit kielsivät seurakuntalaisiaan kasvattamasta perunaa ravinnoksi, koska sitä ei mainittu Raamatussa.

Peruna levisi Espanjan kautta Italiaan ja sieltä muualle Eurooppaan. Vuonna 1616 Ranskan kuninkaan Ludwig XIII:n hovissa niitä tarjoiltiin suurena herkkuna, vaikka tavallinen kansa piti niitä edelleen lähinnä sikojen ruokana. Useat hallitsijat yrittivät levittää perunan käyttöä rahvaan ruokapöydissä käskyillä ja omalla esimerkillään. 1700- luvun lopun Ranskassa kuningatar Marie Antoinette korosti perunan erinomaisuutta koristelemalla peruukkinsa perunan kukilla. Pikkuhiljaa perunan vastustus ja epäluulot hälvenivät ja viljely alkoi levitä tavallisen kansan keskuuteen.

PERUNARUTTO PAKOTTI TORJUNTAAINEIDEN KÄYTTÖÖN

Perunan merkitys kansanravintona lisääntyi merkittävästi 1700-luvun lopussa, sillä sen viljely onnistui lauhkean ilmaston maissa. Kaiken lisäksi perunaa voitiin kasvattaa sellaisessa maaperässä joka ei soveltunut niin hyvin viljan viljelyyn.

Heikkoutena oli kuitenkin perunan hallanarkuus, sekä helposti leviävät taudit. Perunaruton rajuuden saivat kokea Irlantilaiset, kun vuosina 1845 – 1846 saarelle iski sienen (Phytophthora infestans) aiheuttama perunarutto, joka tuhosi viljelmät. Sen seurauksena miljoona irlantilaista menehtyi nälkään ja vielä useampi joutui lähtemään siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Toinen suuri perunan viljelyä kohdannut epidemia tapahtui 1860-luvun Yhdysvalloissa, jossa coloradokuoriaisten laumat söivät perunanvarret puti puhtaiksi. Näiden tapahtumien seurauksena tuholaismyrkkyjen laajamittainen käyttö maataloudessa yleistyi.

MAAPÄÄRYNÄT TULIVAT SUOMEEN VASTA 1700-LUVUN LOPULLA

Suomeen ensimmäiset perunat tulivat Fagervikin kartanoon Inkooseen työskentelemään tulleiden saksalaisten peltiseppien mukana. Kansan tietouteen peruna levisi, kun Pommerin sotaan (1757 – 1762) osallistuneet sotilaat palasivat kotiin ja toivat mukanaan “maapäärynöitä”, joihin olivat Saksassa tutustuneet.

Meillä kotimaassa perunan merkitys kansanravintona ymmärrettiin nopeasti. Perunan tiedettiin ehkäisevän keripukkia, joten se tarjosi tervetulleen piristyksen Suomen talveen. C-vitamiinin puutteesta johtuva keripukki oli tavallinen tauti ennen perunan yleistymistä. Perunan hyvä säilyvyys takasi tuoreen kasvisravinnon saannin etenkin talvi- ja kevätkautena.

Useat papit ja opettajat muokkasivat kansan mielialoja suopeaksi perunan viljelylle. Kuningas Kustaa III käski Asikkalan kappalaista Axel Laurellia painattamaan kirjan perunan viljelmistä. Hän laati vuonna 1773 kirjasen “Lyhykäinen Kirjoitus, Potatesten Eli Maan-Päronain Wiljelemisestä, säilyttämisestä ja hyödytyxestä Huonen hallituxesa”.

Toinen aikakautensa aktiivinen perunan puolesta puhuja oli Tyrvään kirkkoherra Anders Lizelius (1708-1795), joka tapasi pitää kirkossa jopa neljä tuntia kestäviä “perunasaarnoja”. Kirkkoherra julkaisi myös Suomenkielisiä Tieto-Sanomia, jossa peruna sai runsaasti palstatilaa.
Viimeisen sysäyksen perunan läpimurrolle antoi Turkulaisen apteekkarin Johan Julinin (1752-1820) Suomen Talousseuran pyynnöstä vuonna 1815 laatima opas ““Neuwo, Kuinga Wiinaa, niistä Suomen Maasa säilywäisistä Jywäin-Laista ja Maan-Perunoista hyödyllisimällä tawalla taitaan polttaa ja Perunoista Leipää walmistaa.” Muita tunnettuja perunan ravintokäytön puolesta puhujia olivat lääkärit Elias Lönnrot ja Samuel Roos.

PERUNA ON EKOLOGISTA RAVINTOA

Kotimainen peruna on ympäristöystävällinen raaka-aine. Sillä on pieni hiili- ja vesijalanjälki ja nykyisin mitattavien ympäristöluokkien kannalta se on suositeltava raaka-aine. Hiilijalanjälki mittaa kasviksen tai tuotteen aiheuttamaa ympäristökuormaa koko sen elinkaaren ajan. Peruna kuuluu kotimaisten juuresten lailla vähäisimpään ilmastovaikutuksia aiheuttavaan tuoteryhmään ja niiden hiilijalanjälki vaihtelee 0,06-02 CO2-evk/kg. Vertailun vuoksi riisin ilmastovaikutus on 2,76 kg CO2-evk/kg ja pastalla se on 0,68 kg CO2-ekv/kg.

Kuormituksen määrä riippuu myös valmistustavasta ja ateriatasolla erot voivat supistua, koska perunaa saatetaan syödä määrällisesti enemmän kuin riisiä. Perunan vesistöä rehevöittävä vaikutus on noin neljä kertaa pienempi kuin kotimaisesta vehnästä tehdyllä pastalla. Perunan ympäristövaikutuksiin kannattaa tutustua tarkemmin Eviran julkaisusta.

PERUNAN VILJELYN PAINOPISTE ON ETELÄSUOMESSA

Peruna menestyy hyvin kivennäismaassa eikä happamuus haittaa sitä. Peruna ei viihdy liian märässä eikä kuivassa jolloin mukuloista tulee pieniä ja rupisia. Suurin osa perunoista istutetaan toukokuussa ja sato korjataan syyskuun lopussa. Poikkeuksen tähän tekevät aikaisemmin istutettavat varhaisperunat, joka istutetaan huhtikuussa ja sääolosuhteiden salliessa aikaisemminkin.

Kasvuaikaa voidaan lyhentää harsoilla tai idättämällä mukuloita. Suurin osa varhaisperunan viljelystä on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Ahvenanmaalle. Vakoihin istutettuja perunoita mullataan kesän aikana, jotta mukulat pysyisivät valolta suojassa. Jos mukula altistuu valolle, se vihertyy ja siihen kertyy solaniinia, joka tekee mukulan syömäkelvottomaksi. Perunat kannattaa korjata syksyllä ennen kuin lämpötila laskee alle 10 asteen, koska kylmässä nostetut perunat kolhiintuvat helposti.

PERUNAN KÄYTTÖ RUOKAPÖYDÄSSÄ JA RAVINTEIDEN LÄHTEENÄ

Tällä hetkellä Suomessa viljellään yli neljääkymmentä erilaista lajiketta ja kuluttajien helpottamiseksi perunat ovat värikoodattu käyttötarkoituksen mukaan. Luokittelu tapahtuu perunapakkaamoiden toimesta tehtyihin tärkkelysmittauksiin.

  • Vihreällä merkityt perunat ovat kiinteitä lajikkeita, jotka pysyvät koossa keitoissa, salaateissa ja laatikoissa.
  • Keltaisella merkitys ovat yleisperunoita, jotka sopivat kaikkiin ruokiin.
  • Punaisesta värikoodista tunnistaa jauhoisemmat lajikkeet, jotka soveltuvat soseeksi, leivontaan tai uuniperunoiksi.

Peruna sisältää riisiä ja pastaa vähemmän energiaa. Oikein valmistettuna ja säilöttynä peruna on hyvä C-vitamiinin eli askorbiinihapon lähde. “Superfoodeihin” verrattuna C-vitamiinipitoisuus ei ole kovin suuri, mutta perunaa on helpompi syödä määrällisesti enemmän, kuin vaikkaa tyrnimarjoja.

Peruna sisältää myös kaliumia, joka osallistuu lihasten toimintaa. Sillä on osuutensa hiilihydraattien ja proteiinien aineenvaihdunnassa, missä se osallistuu useiden niitä säätelevien entsyymien toimintaan. Samoin kalium on mukana verenpainetta säätelevien hormonien muodostamisessa ja toiminnassa.

Muita perunan sisältämiä tärkeitä ravintoaineita ovat magnesium, foolihappo, tiamiini ja B6-vitamiini. Kaiken kukkuraksi perunan on todettu lisäävään ihmisen serotoniini-aineenvaihduntaa, jonka väitetään torjuvan stressiä ja parantavan mieltä.


Laadukas peruna on hyvää sellaisenaan. Jokainen meistä maistaa eron kotimaisen varhaisperunan ja väärin säilötyn varastoperunan välillä. Aidon maun maistaa parhaiten keittämällä tai höyryttämällä perunat kuorineen. Muita helppoja perunan nauttimistapoja ovat lohkoperunat ja uuniperunat. Kunnon perunasose on herkullinen lisäke ja ylijäämämuusista voidaan valmistaa runsaasti uusia ruokalajeja tai sitä voidaan hyödyntää leivonnaisissa.

PERUNAN VALMISTUKSESSA JA SÄILYTTÄMISESSÄ HUOMIOITAVIA SEIKKOJA

Jos perunaa nauttii ravitsemuksellisessa mielessä, eikä pelkästään maun vuoksi tai energian lähteenä, on sen valmistamiseen ja säilömiseen syytä kiinnittää huomiota. Food Today (2010) tutkimuksen mukaan perunan valmistustavalla on merkittäviä vaikutuksia sen ravintosisältöön. Seuraavissa esimerkeissä ravintoarvot ovat aina /100g kypsennettyä perunaa.

  • Kuorineen keitetyttä perunassa on energiaa 66kcal, kuorittuina keitetyissä 77kcal ja kuorineen tehdyissä uuniperunoissa 85kcal. Ranskalaiset perunat ovat ihan omassa sarjassaan 280 kilokalorin keskiarvollaan.
  • Muita perunan ravintoarvoihin vaikuttavia tekijöitä ovat säilyttäminen ja valo. Kolmen kuukauden varastointi +5 asteessa heikensi perunan askorbiinihappopitoisuutta 35 prosentilla, perunan ryöppääminen vähensi sitä 25 prosentilla ja tunnin säilyttäminen 55-60 asteessa (lounaslinjastot) heikensivät sen määrää 10%:lla. Pahimmillaan Cook – Chill menetelmässä saatiin aikaiseksi yli 70 prosentin C-vitamiinitappiot.
  • Ravintoaineiden säilymisen kannalta paras tapa on valmistaa peruna kuorineen niukassa vedessä tai uunissa. Tietysti vaihtelun vuoksi perunaa voi valmistaa haluamallaan tavalla ja se on edelleen maukasta ruokaa.


Sipsit tai ranskalaisetperunat eivät ole perunan terveellisin muoto.

Peruna kannattaa varastoida valolta suojattuna +4 asteessa. Kotona tämä ei ole aina mahdollista. Perunat on järkevää nauttia mahdollisimman pian tai säilyttää niitä niin viileässä kuin se kotikonstein on mahdollista. Lisää tietoa perunan varastoinnista voit lukea Agrimarketin sivuilta.

KOTIMAINEN PERUNA ON PARASTA

Kotimainen varhaisperuna on nyt sesongissa ja suosittelemme nauttimaan tästä kaikkien tunnistamasta sesonkiherkusta! Kotimainen peruna on hyvää, edullista ja ympäristöystävällistä perusruokaa. Perunan kilohinta on nykyään niin alhainen, että vuosittain syötävän noin 60 kilon määrän saa ruokakaupasta alle 40 eurolla. Perunan sisältämät sokerit alkavat pilkkoutua heti sadonkorjuun jälkeen, joten varastointi tai säilytys muuttaa niiden makua.

Suomessa yleisiä varhaisperunalajikkeita ovat Timo, Colomba ja Siikli. Timo on parhaimmillaan sesongin alussa, kun taas siiklit kypsyvät vasta juhannuksen jälkeen. Niiden pääsesonki alkaa yleensä heinäkuun puolenvälin tienoilla. Usein kauden ensimmäisten varhaisperunoiden maine pilataan sillä, että markkinoille kasvatetaan nopeakasvuista, mautonta ja vetistä swiftiä. Swift ei ole kotimaassa virallisessa lajikelistauksessa, mutta sitä tuodaan Ruotsista, jotta viljelijät ja kauppiaat pystyisivät vastaamaan meidän vuosi vuodelta aikaistuvaan kysyntään.

Kokki Jyrki Sukulan väitetään sanoneen, että varhaisperunan myyminen ennen juhannusta pitäisi kieltää lailla. Tällä tokaisulla voi olla vinha perä, jos perunalta halutaan parasta mahdollista makua. Kannattaa siis varmistaa kauppiaaltasi mitä lajiketta ostat ja milloin se on korjattu.

Vielä vuoteen 2012 varhaisperunan mainetta suojeltiin Kauppa ja teollisuusministeriön asetuksella, jonka mukaan ”uusina perunoina” sai myydä vain sellaisia perunoita, joista kuoren tulee irrota hankaamalla ja ne on toimitettu myyntiin varastoimatta. Vaikka asetus on nykyään kumottu, on se meille kuluttajille edelleen hyvä ohjenuora parhaimman makuisia varhaisperunoita etsiessämme.

Lähteet ja lisälukemista:

http://www.evira.fi/portal/fi/tietoa+evirasta/julkaisut/?a=view&productId=333

http://www.kasvikset.fi/WebRoot/1033640/Oletussivu.aspx?id=1053149

http://www.ruokatieto.fi/ruokakasvatus/ruokaketju-ruuan-matka-pellolta-poytaan/maatila/peltokasvit/peruna

http://kuntoplus.fi/ravinto/ravinto-ja-terveys/peruna-jakaa-mielipiteet

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/peruna.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Varhaisperuna

http://puutarha.net/artikkelit/1037/herkutellaan_perunalla.htm

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!

Parasta juuri nyt: Palmukaali

Palmukaali on lehtikaalin läpimurron myötä löytänyt tiensä myös kotimaisiin ruokakauppoihin. Se on erittäin suosittu lajike Italiassa, jossa se tunnetaan nimellä cavolo nero. Vaikka Suomessa kasvaa yli kymmenen eri kaalilajiketta, niin siitä huolimatta syömme vuosittain niitä vähemmän kuin sipulia. Sipulin syömisessä ei ole mitään väärää, mutta toivottavasti nämä “erikoisemmat” kaalilajikkeet auttavat nostamaan näiden ekologisten, ravinnerikkaiden ja hyvin säilyvien kasvisten osuutta ruokavalioissamme.


Palmukaali on nostanut viime aikoina suositaan. Vuoden 2008 kasvistaseessa se luokiteltiin kategoriaan “muut kaalit”, joita söimme alle 200 grammaa vudessa.

PALMUKAALI EDUSTAA PAIKALLISTA RUOKAKULTTUURIA

Kaikki Euroopassa viljeltävät kaalikasvit ovat Länsi-Euroopassa luonnonvaraisena kasvavan kaalilajin (Brassica oleracea subsp. oleracea) eri muotoja. Kaali on ristisiittoinen kasvi eli sillä on taipumus perimän voimakkaaseen muunteluun. Tämän ominaisuuden avulla ihmiset ovat onnistuneet kehittämään kaalista uskomattoman monipuolisen määrän erilaisia viljelykasveja.

Palmukaali on Italian Toscanassa jalostettu lehtikaalin muoto, jota on siellä on viljelty vuosisatojen ajan. Sillä on merkittävä rooli alueen ruokakulttuurissa ja se on pääraaka-aineena useassa toscanalaisessa perinneruuassa. Tunnetuin niistä lienee Ribollita, eli keitto johon kuuluu mm. mustakaalia sekä papuja. Meidän tärkein kaalikasvimme on aina ollut satoisampi keräkaali, eikä palmukaalin kotimaisesta viljelyhistoriasta ole olemassa tarkkoja tietoja.

NIMIEN KIRJO AIHEUTTAA HÄMMENNYSTÄ

Palmukaali tunnetaan maailmalla useilla eri nimillä. Täällä Suomessa osa tuntee sen nimellä mustakaali tai mustalehtikaali. Muita nimityksiä sille ovat Italian kaali, Toscanan kaali, cavolo nero, musta Toscanan palmukaali tai ulkonäköön viittaava dinosauruskaali. Ruokakaupat eivät välttämättä tee eroa palmukaalin ja tavallisen lehtikaalin välillä, vaan myös palmukaalia voidaan myydä lehtikaalina. Molemmat lajikkeet ovat ravinteiltaan ja käyttötarkoituksiltaan samankaltaisia, joten pieni nimisekaannus ei vaikuta ruoanvalmistukseen


Palmukaalia kutsutaan myös mustakaaliksi, vaikka lehdet ovat tumman vihreät, jopa sinertävät. Nystyräiset lehdet muistuttavat muinaisten liskojen poimukasta ihoa.

KYLMÄN KESTÄVYYS TURVAA AVOMAAN VILJELYN

Palmukaalin viljely ei juurikaan poikkea “tavanomaisen” lehtikaalin viljelystä. Taimet voidaan esikasvattaa ennen istutusta 10-15 asteen lämpötilassa noin 3-4 viikkoa ennen avomaalle istuttamista. Taimivaiheen jälkeen palmukaali kestää hyvin kylmää, joten se voidaan istuttaa avomaalle jo toukokuussa. Sopiva istutustiheys on noin 5-10 tainta neliömetriä kohden. Palmukaali sietää lehtikaalin lailla muita kaalilajikkeita paremmin tuholaisia.

SATOA EI KANNATA KERÄTÄ LIIAN AIKAISIN

Satoa voidaan korjata “jatkuvan sadon periaatteella” aina talven tuloon saakka. On hyvä tiedostaa, että ehtien maku paranee kylmän vaikutuksesta, joten pääsato kannattaa korjata vasta myöhään syksyllä ensimmäisten pakkasten jälkeen. Hyväkuntoiset lehdet säilyvät nollan tuntumassa haihtumiselta suojattuna noin 3-4 viikkoa. Toinen keino säilyttää pientä määrää palmukaalin lehtiä on pitää niitä maljakossa.

PALMUKAALI ON YKSI RAVINNERIKKAIMMISTA RAVINTOKASVEISTA

Palmukaalista hyödynnetään ravinnoksi sen lehdet. Sen napakkarakenteiset, tumman vihreät pitkulaiset lehdet kestävät hyvin hauduttamista. Palmukaalin osuutta terveellisessä Välimeren dieetissä voi pohtia. Yhdysvalloissa lehti- ja palmukaalia mainostetaan “superfoodina” ja tälle markkinointitermille on olemassa perusteita. Palmukaali on yksi ravinnerikkaimmista ravintokasveista. Siinä on runsaasti B2- vitamiinia, K-vitamiinia ja karotenoideja. Lehtikaalin lailla se on todellinen C-vitamiinipommi. Vitamiinien lisäksi siitä löytyy tärkeitä hiven ja kivennäisaineita, kuten fosforia ja kaliumia. Palmukaali on proteiinipitoinen kasvis, sillä sen energiasisällöstä melkein 40 prosenttia koostuu proteiinista.

MAKUNAUTINTO VOI VAATIA ESIKÄSITTELYÄ

Ravinnoksi palmukaalista käytetään ainoastaan lehdet, joiden sitkeä lehtiruoti kannattaa poistaa tai ainakin ohentaa ennen valmistamista. Raakana palmukaalin lehdet ovat kovia ja puisevia, joten ne kannattaa vähintään ryöpätä, marinoida öljypohjaisessa seoksessa tai paistaa pannulla. Tällä tavalla kasvisolujen seinämät pehmenevät ja kasvis on helpompi nauttia. Keitinveteen voi lisätä hieman ruokasoodaa, joka pehmentää lehdet ja säilyttää niiden kauniin värin.


Öljypohjainen marinadi pehmentää kasvissolujen seinämiä sekä korostaa makua.

Mustakaalista voidaan valmistaa supersuosittuja “lehtikaalisipsejä”, vaikka se taipuu moneen muuhunkin ruokalajiin. Sitä voidaan käyttää myös keittoihin, patoihin, muhennoksiin sekä kasvispirtelöihin. Voimakkaan makuinen mustakaali on erinomainen lisuke mausteisille liharuoille.

P.S. Kaupoissa palmukaalia myydään yleensä 200 gramman pusseissa, joten yksi pussi ei välttämättä riitä ruokalajin pääraaka-aineeksi. Mikäli satut saamaan jostain isomman erän palmu- tai lehtikaalia, niin tuoreet lehdet voi säilöä myös pakastamalla.

Lähteet ja lisälukemista:

http://en.wikipedia.org/wiki/Lacinato_kale

http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/70422/Suhonen_Lilli_Lehtikaalista%20on%20moneksi_tieto-%20ja%20reseptikooste%20markkinoinnin%20tueksi.pdf

Kuukauden kasvi: lehtikaali

http://prinsessojenkotitalous.blogspot.fi/2014/03/mustakaalimuhennosta-portobelloja-ja.html

http://www.niittula.com/2014/07/maailman-terveellisinta-ruokaa.html

http://vitonen.fi/hyvinvointi/trendikas-lehtikaali-valloittaa/

https://pohjoinenpermakulttuuri.wordpress.com/2012/06/06/villivihanneksia-syomaan-ja-hapattamaan/

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!

Parasta juuri nyt: Persimon

Äänestimme viikon kasvikseksi persimonin. Tämä makeahko, hieman luumultakin maistuva kasvis aiheuttaa monesti meille kuluttajille päänvaivaa usean eri nimellä myytävän lajikkeen muodossa. Kaiken kukkuraksi tämä tomaatin kaltainen ja etäisesti jopa kurpitsaa muistuttava kasvis luokitellaan helposti hedelmäksi, vaikka kyseessä on kasvitieteelliseltä luokitukseltaan marja. Tässä kirjoituksessa suhtaudumme persimoniin “hedelmänä”, koska sitä käytetään yleisimmin hedelmien tavalla.


Persimonit ovat viime vuosina yleistyneet hyvin varusteltujen ruokakauppojen tarjonnassa.

NIMI VAIHTELEE ALKUPERÄMAAN MUKAAN

Alunperin Kiinasta ja Japanista lähtöisin olevaa kakihedelmää kutsutaan alkuperämaan ja lajikkeen mukaisesti joko kakiksi, persimoniksi tai sharonhedelmäksi. Kaki muistuttaa hieman keltaista tomaattia ja kuori punertuu hedelmän kypsyessä. Raaka kaki sisältää paljon parkkihappoa, joten ne kelpaavat syötäviksi vasta kypsinä. Kypsyessään hedelmä pehmenee ja sen maku muuttuu hapottomaksi ja jopa hieman luumua muistuttavaksi.

Israelissa viljeltävä sharon on kaikkein pisimmälle jalostettu muoto, josta happamuutta aiheuttama happo on onnistuttu poistamaan. Siinä ei ole enää edes siemeniä ja se on raakanakin makeaa.

Espanjassa viljeltävät persimonit sisältävät niin tanniinia kuin parkkihappoakin, mutta ovat kypsänä erittäin makeita ja herkullisia. Satokauden aikana Espanjasta saapuvat lajikkeet ovat ekologisimpia, koska niitä voidaan kuljettaa suurissa erissä appelsiinien ja muiden sitrushedelmien “sivutuotteena”.

HIVENAINEITA JA KUITUJA

Persimon ja sen sukulaislajikkeet sisältävät runsaasti kuitua, terveellisiä fenolisia yhdisteitä, kaliumia, magnesiumia, kalsiumia, mangaania ja rautaa. Mangaanilla katsotaan olevan tärkeä rooli mm. aivojen, hermojen ja lihasten yhteistoiminnan rakentamisessa.On kuitenkin syytä muistaa, että keskimääräisiltä ravintoarvoiltaan persimon ei yllä esimerkiksi kotimaisten juuresten tasolle.


Laivalla tuodut persimonit ovat suhteellisen ekologisia, mutta eivät pärjää tässäkään asiassa kotimaisille juureksille.

RAAKA PERSIMON MAISTUU PAHALLENÄIN VALITSET KYPSÄN HEDELMÄN

Kypsän persimonin väri vaihtelee vaalen keltaisesta oranssiin ja sen vehriö irtoaa helposti. Kuoreen ja hedelmälihaan voi ilmestyä ruskeita pilkkuja, mutta se on vain hyvä merkki. Persimonin voi nauttia tuoreena, kypsennettynä, keitettynä tai kuivattuna. Kaki-lajikkeen kanssa kannattaa odottaa suosiolla sen kypsymistä ennen nauttimista. Hedelmän voi pistellä poskeen pesun jälkeen kokonaisena tai lohkoiksi leikattuna. Se sopii loistavasti erilaisiin salaatteihin, smoothieihin ja kastikkeisiin. Sen sokerinen ja pehmeä maku saattaa joidenkin mielestä tarvita rinnalle jotain kirpeää, kuten sitruunaa tai kotimaisia marjoja.

VAIHTELUA VALIKOIMAAN

Persimon on parhaillaan sesongissa ja sitä voi löytää hyvin varustelluilta hevi-osastoilta jopa yhtä edullisesti kun omenoita. Vaikka se saattaa tuntua hieman oudolta kasvikselta, siitä voi löytää piristävää vaihtelua yleisimpien hedelmien sijaan. Suosittelemme maistamaan sitä näin sesongin aikana. Sellerin lailla maku joko miellyttää tai ei miellytä. Tämä kasvis ei varmasti jätä ketään kylmäksi.


Persimonit sopii erinomaisesti myös pirtelöihin.

P.S. Jos hedelmä maistuu kitkerältä ja kuivattaa suuta, niin se on vielä raaka. Se kypsyy huoneenlämmössä, mutta kypsä hedelmä kannattaa säilyttää viileässä.

Lähteet ja lisälukemista:

http://foodfacts.mercola.com/persimmon.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Persimmon

http://ruoka.ts.fi/jutut/makea-persimon-on-suomalaisille-uusi-tuttavuus/

http://ruoka.fi/ruokajutut/hedelmaopas/sharonhedelma

http://ruoka.fi/ruokajutut/hedelmaopas/sharonhedelma

http://www.kasvikset.fi/suomeksi/asiakkaille/kasvitieto/syotavat_kasvit/eksoottiset_hedelmat/kaki___persimoni___sharon

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!

Parasta juuri nyt: Parsakaali

Kaaliviikon päätteksi on syytä esitellä yksi terveellisimmästä tunnetuista kasviksista. Tämä kasvis jakaa herkäksti mielipiteet, koska liian pitkään kestänyt keittäminen on tehokas keino hankkia sille uusia “vihamiehiä”. Parsakaali on yksi “pahoinpidellyimmistä” kasviksista ja se herättää meissä monessa puistatuksia. Vaikka kotimainen avomaan sesonki alkaa olla jo takana päin, niin kaaliviikon kunniaksi pureudumme tähän C-vitamiinipitoisimpaan kaaliin tavallista tarkemmin.


Parsakaalin kulutus koki kovan kolauksen 1990-luvun alussa.

PRESIDENTIN HYLKIMÄ KASVIS

Ravintopitoisen parsakaalin kulutus Yhdysvalloissa väheni 15 prosenttia Bush vanhemman presidenttikaudella. Vuonna 1990 hän totesi, ettei pidä parsakaalista ja nyt kun hän on Yhdysvaltain presidentti, hän ei enää koskaan aio syödä parsakaalia! Toteamuksen päätteeksi hän julisti parsakaalin pannaan Valkoisessa talossa sekä valtion virkamiehien lentokoneissa. Vallan vaihduttua Clintonin pariskunta keräsi poliittiset irtopisteet ja päästi paljon parjatun, mutta runsaasti vitamiineja, kivennäisiä ja antioksidantteja sisältävän sesonkiherkun takaisin Valkoiseen taloon.

EUROOPPALAINEN PALUUMUUTTAJA VALLOITTI ENSIN MUUN MAAILMAN

Parsakaali (Brassica oleracea L.) on lähtöisin Etelä-Italiasta. Nimestään huolimatta se ei ole sukua parsalle. Sitä on viljelty kauan paikallisesti, mutta muualla se on tullut tunnetuksi vasta 400-500 vuotta sitten. Valitettavasti sen viljelyshistoriasta ei ole jäänyt jälkipolville yksityiskohtaisia dokumentteja. Parsakaali levisi siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, missä yksivuotinen Calabrese-lajike nousi suureen suosioon. Lajike tuli “paluumuuttajana” takaisin Eurooppaan 1980-luvulla, ja sen kaupallinen merkitys on kasvanut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Parsakaalin arvostusta ovat lisänneet viimeaikaiset tutkimustulokset sen terveellisyydestä ja syöpää estävistä vaikutuksista.

YLEISTÄ KASVISTIETOUTTA

Parsakaali on yksi- tai kaksivuotinen. Kaksivuotiset tunnetaan paremmin talvibrokkolina, koska ne muodostavat kukinnon vasta kylmäjakson jälkeen. Parsakaali eroaa kukkakaalista kukinnon muuntumisasteen puolesta. Parsakaalin kukkalapakko paisuu vähemmän, nuput ovat selkeämmin erillään toisistaan, eikä varren pituuskasvu ole estynyt. Parsakaalista hyödynnetään ravinnoksi nuppuvaiheessa oleva pää- tai sivuverson kukinto sekä puutumaton kukintovarsi. Parsakaalin ensimmäinen kukinto muodostuu pääverson kärkeen. Kukinto on korjuukypsä, kun nuput ovat selkeästi eriytyneet toisistaan mutta yksikään nuppu ei ole vielä auennut. Nuppujen väri vaihtelee tumman vihreästä violettiin tai jopa punertavaan.


Parsakaalin nuppuja ei kannata kypsentää liikaa ravinteiden ja maun säilymiseksi.

KOSTEAN MAAPERÄN KASVI

Parhaiten parsakaali menestyy kosteassa ja hyvin syvämultaisessa maassa. Jos parsakaalista halutaan “jatkuvaa satoa”, niin se kannattaa viljellä erissä. Taimet voidaan esikasvattaa ruukuissa 3-4 viikon ikäisiksi n.15 asteen lämpötilassa, jonka jälkeen ne voidaan istuttaa avomaalle. Parsakaaliviljelmää vaivaavat samat taudit ja tuholaiset kuin keräkaalia tai kukkakaalia.

Suomessa suosituimpia viljelylajikkeita ovat parsakaalin yksivuotiset vihreäkukintoiset tyypit. Ne eroavat toisistaan lehdistön tuuheudessa, kasvuston korkeudessa, kukinnon koossa ja muodossa. Lisäksi niiden kehitysnopeus vaihtelee istutuksesta sadonkorjuuseen 50-90 vuorokauden välillä. Satovaiheen lähestyessä parsakaalia on syytä seurata tarkasti. Korjuukypsän parsakaalin voi tunnistaa esimerkiksi nuppineulan nupin kokoisista nupuista. Varsinkin kuumalla säällä nuput aukeavat nopeasti. Kukinnon mukaan kannattaa leikata versoa noin 15-25 senttimetrin mittainen pätkä.

MYÖS VARASTOINTI VAATII KOSTEUTTA

Sadonkorjuun jälkeen huoneenlämmössä säilytetty suojaamaton parsakaali menettää helposti vettä ja nuppujen sisältämä klorofylli hajoaa, mikä kellastuttaa nuput. Parsakaali on erityisen herkkä etyleenille, joten siltä suojaamiseksi ja veden haihtumisen estämiseksi ne kannattaa suojata muovilla. Paras säilytyslämpötila on nollan asteen tuntumassa, missä se säilyy syömäkelpoisena jopa 2-3 viikkoa.


Parsakaalista puuttuu muille kaalikasveille ominainen rikinkatku, joten se maistuu pienille lapsillekin.

HYVÄ KASVIKUNNAN PROTEIININLÄHDE, JOKA MAISTUU MYÖS LAPSILLE

Parsakaali sisältää runsaasti antioksidantteja, kivennäisaineita ja vitamiineja. Oikein valmistettuna se on yksi terveellisimpiä tunnettuja kasviksia. Se sisältää kaksi kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Se on myös hyvä kasvikunnan proteiininlähde. Sadasta kilokalorista parsakaalia saadaan yli 13 grammaa proteiinia!

Parsakaalista puuttuu muille kaalikasveille ominainen rikinkatku, joten se maistuu pienille lapsillekin. Parsakaali maistuu parhaalta niukassa vedessä keitettynä tai höyrytettynä. Siitä voidaan hyödyntää myös puutumattomat varret. Ne kannattaa leikata suikaleiksi ja keittää nuppujen kanssa. Keittämisen jälkeen keitin vesi valutetaan pois, jolloin siihen ei liukene enää enempää ravinteita. Onnistuneen keittämisen jälkeen parsakaalissa pitää olla vielä hieman purutuntumaa. Ennen tarjoamista sen pinnalle voi ripotella suolaa, rosepippuria, voita tai oliiviöljyä maun korostamiseksi. Ravintolan lounaspöydässä pitkään seissyt pakasteparsakaali painii ihan eri sarjassa tämän sesonkiherkun kanssa.

Parsakaalille on omistettu omat nettisivut, mistä voit tutustua sen terveysvaikutuksiin tarkemmin.

P.S. Mitä voimakkaan ja tummemman värinen parsakaalin nuppu on, sitä enemmän se sisältää ravinteita kuten karoteenia.

Lähteet ja lisälukemista:

kasvikset.fi/WebRoot/1033640/Oletussivu.aspx?id=1047756

fi.wikipedia.org/wiki/Parsakaali

fineli.fi/food.php?foodid=324&lang=fi

kotiliesi.fi/ruoka/ruokaideat/parsakaali

biolan.fi/suomi/puutarhaharrastajat/puutarhatieto/kasvimaa/parsakaali/kasvuston-perustaminen

hs.fi/kotimaa/a1305549560999

kuntoplus.fi/ravinto/ravinto-ja-terveys/kaalit-parsakaali

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!

Parasta juuri nyt: Ruusukaali

Kaaliviikko on kohta puolessa välissä, mutta ruusukaalin sesonki jatkuu vielä pitkälle loppuvuoteen. Jos tämä herkku ei ole vielä tuttu, niin siihen kannattaa tutustua! Monelle meistä ruusukaali ei valitettavasti herätä vahvaa mielikuvaa sesonkiherkusta. Ruusukaalin käyttö on Suomessa vähentynyt vain yhteen pieneen kerään henkilöä kohden vuodessa. Osasyynä tähän voi olla satokauden ulkopuolella maistettu kaali, vanhemmat voimakkaamman makuiset lajikkeet, pakasteversion heikompi maku tai lounasbuffetissa muhinut ylikypsä yksilö. Suosittelemme maistamaan tätäkin herkkua tuoreeltaan, jolloin sen maku on erinomainen.

RUUSUKAALI ON VERRATTEN NUORI VILJELYKASVI

Ruusukaali (Brassica oleraceae L.) tunnetaan myös brysselinkaalina. Viljelylajina se on suhteellisen nuori ja toisen nimensä mukaan se on lähtöisin Belgiasta. Sitä on tiettävästi jalostettu 1500-luvulta lähtien ja ensimmäiset viralliset todisteet viljelystä löytyvät 1700-luvulta. Nykyisin sitä viljellään Pohjois-Amerikassa ja Japanissa, mutta suurin suosio on edelleen Länsi-Euroopassa.


Ruusukaali on suosittua Länsi-Euroopassa.

LAJIKKEIDEN KIRJO EI NÄY RUOKAKAUPOISSA

Ruusukaalista on olemassa useita eri lajikkeita, jotka voidaan jaotella kerien muodon ja värin, varren korkeuden tai kasvukauden mitan mukaan. Meille tutuimmat lajikkeet ovat vihreälehtisiä pyöreäkeräisiä ruusukaaleja. Ruusukaalista on olemassa myös antosyaanin vuoksi hieman punertavia lajikkeita. Myöhäisten lajikkeiden sato ei välttämättä kerkeä meidän kasvuoloissamme kypsymään, joten kaiken muotoisia ja värisiä ruusukaaleja ei ole järkevää täällä viljellä.

KYLMÄÄ KESTÄVÄ KAALI VAATI PITKÄN KASVUAJAN

Kylmänkestävyyden puolesta, ruusukaali sopii kyllä kasvuoloihimme. Se on sopeutunut viileään ilmastoon ja se sietää lyhytaikaisesti jopa kymmenen asteen pakkasia. Parhaiten ruusukaali menestyy syvämultaisella savespitoisella maalla. Ruusukaali istutetaan mahdollisimman aikaisin, koska sen kasvuaika on pitkä. Tätä saattaa edeltää taimien esikasvatus, jotka voidaan istuttaa avomaalle 5-8 viikon kuluttua kylvöstä.


Ruusukaalista nautitaan ravintona hankasilmuihin muodostuneet pienet keräset.

Ruusukaali on kaksivuotinen ja yhden ruusukaaliyksilön varteen voi muodostua 30-70 pikku kerää. Vapaasti kasvava ruusukaali voi kasvaa jopa 1,5 metriä korkeaksi. Ruusukaalista nautitaan ravintona ainoastaan hankasilmuihin muodostuneet 2-5 cm halkaisijaltaan olevat pienet kerät. Kerästen muodostus alkaa tyvestä, joten varren eri osissa kasvavien kerien välille syntyy kokoeroa.

SADONKORJUU KANNATTAA TEHDÄ VASTA ENSIMMÄISTEN PAKKASTEN JÄLKEEN

Ruusukaali kannattaa latvoa noin kuukautta ennen sadonkorjuuta. Tällä toimenpiteellä voidaan aikaistaa sadon valmistusta, sekä yhdenmukaistaa kerien kokoa. Kerien ei kannata antaa kasvaa ylisuuriksi, koska silloin ne menettävät kiinteytensä.

Käsin korjattava sato kerätään 1-3 poimintakerralla. Satoa voidaan korjata aina joulukuulle saakka. Maun parantamiseksi sadonkorjuu kannattaa tehdä vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen, sillä kylmyys edistää sokereiden muodostumista keräsissä. Tästä syystä johtuen ensimmäisten pakkasten jälkeen kerättyä satoa pidetään parhaimman makuisena.

Ruusukaali voidaan varastoida valmiiksi poimittuna, jolloin se säilyy hyvänä noin 6 viikkoa kun lämpötila on lähellä nollaa astetta. Varressa edelleen kiinni olevat kerät säilyvät sadonkorjuun jälkeen muutaman viikon pidempään.

KUITUPITOINEN KERÄ SOPII VOIMAKKAIDEN MAKUJEN KAVERIKSI

Ruusukaali on hyvä raudanlähde ja se sisältää enemmän kuitua kuin muut kaalit. Kuidut vaikuttavat myönteisesti mm. suolistosairauksien ehkäisyssä. Muiden kaalien tavoin ruusukaali sisältää runsaansti C-, K- ja A-vitamiineja sekä folaattia. Se sisältää myös flavonoideja, jotka toimivat elimistöä suojaavina antioksidantteina.

Ruusukaalia on perinteisesti käytetty voimakkaanmakuisten liharuokien, kuten lampaan, poron ja riistan lisäkkeenä. Se on edelleen suuressa suosiossa englantilaisessa ruokakulttuurissa. Ruusukaalin ominainen maku johtuu versokerien sisältämästä askorbiinihaposta. Nykyiset miedomman makuiset lajikkeet sopivat myös muiden ruokien kanssa nautittavaksi.


Ruusukaali sopii maukkaiden liharuokien lisukkeeksi.

Yksinkertaisimmillaan ruusukaalin valmistus tapahtuu poistamalla tarvittaessa ulommaiset huonoksi menneet lehdet ja kantaosan. Sen jälkeen kerät kypsennetään höyryttämällä tai keittämällä niukassa vedessä niin kauan, että väri muuttuu kirkkaan vihreäksi. Kypsymisajan yhdenmukaistamiseksi, suuret kerät kannattaa halkaista pienemmiksi. Ennen nauttimista kypsien kerien päälle voi sipaista voita ja ripotella hieman suolaa. Ruusukaali sopii myös keittoihin, vuokaruokiin ja patoihin. Lisukkeena tarjottavat kerät voi karamellisoida paistinpannulla tai paahtaa uunissa.

P.S. Ruusukaali on herkkä etyleenille, joten sitä ei kannata säilyttää runsaasti etyleeniä erittävien kasvisten vieressä. Parhaimmillaan maku säilyy viileässä +2-5 °C:n lämpötilassa säilytettäessä.

Lähteet ja lisälukemista:

http://www.kasvikset.fi/Suomeksi/Asiakkaille/Kauden_kasvis/Ruusukaali

http://www.fineli.fi/food.php?foodid=327&lang=fi

http://middag.fi/fi/content/74-parasta-juuri-nyt-ruusukaali

http://www.mtk.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedotteet_2013/lokakuu/fi_FI/ruusukaali_parhaimmillaan/

http://en.wikipedia.org/wiki/Brussels_sprout

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!

Parasta juuri nyt: Tyrni

Äänestimme viikon kasvikseksi tyrnin. Ravintoarvoja vertailemalla tyrni päihittää terveellisyydessä niin puolukan, kuin mustikankin. Kansanterveydellisellä tasolla tarkasteltuna tyrnillä on kuitenkin yksi heikkous, jolla se häviää muille marjoille. Syömme tätä kotimaista vitamiinipommia nimittäin määrällisesti hyvin vähän muihin marjoihin verrattuna. Vaikka tiedämme tyrnin terveellisyyden, niin miksi se ei ole saavuttanut niin suurta suosiota?


Syömme tätä kotimaista vitamiinipommia nimittäin määrällisesti hyvin vähän muihin marjoihin verrattuna. Harvoin nautimme sitä enemmän kuin muutaman marjan kerrallaan. Yleisimpiä käyttötapoja lienee mehun puristaminen, jolloin sen ravinteikkaat kuoret ja siemenet saattavat jäädä hyödyntämättä.

AASIASTA LÄHTÖISIN OLEVA VARJOON JÄÄNYT LÄÄKEKASVI

Tyrni (Hippophae rhamnoides) on alunperin lähtöisin Aasiasta ja Kiinassa ja Venäjällä tyrnimarja on ollut ja on edelleen äärimmäisen tärkeä lääkekasvi. Euroopassa tyrni on harvinaisempi, mutta sitä löytää Itämeren, Pohjanmeren, Mustanmeren sekä Norjan Atlantin rannikoilta. Sisämaassa se on vielä harvinaisempi, mutta sitä tavataan Pyreneiltä, Alpeilta ja Karpaateilta. Suomessa tyrni kasvaa luonnonvaraisena Pohjanlahden rannikolla aina Uudenkaupungin saaristosta Tornioon asti. Tyrni viihtyy myös Ahvenanmaalla ja paikoitellen Suomenlahden rannikolta tai Etelä-Suomen sisämaasta voi löytää villiintyneitä kasvustoja. Suomea ja Saksaa lukuunottamatta tyrni ei ole saavuttanut kovinkaan suurta suosiotaEuroopassa sen hankalan saatavuuden ja työlään poimintatyön takia.

Suomessa luonnonvarainen tyrni kasvaa yleensä kivisillä merenrannoilla. Jääkauden jälkeen se viihtyi myös sisämaassa, mutta metsittymisen seurauksena laji jäi vähitellen muiden kasvien jalkoihin ja tyrnin kasvupaikoiksi valikoituvat rantakivikot. Valon suhteen tyrni on ehdoton, eikä se siedä varjostusta edes pohjoispuolella. Sanotaankin, että tyrnimarjojen rakennusaineena tuntuvat olevan pelkät auringon säteet. Muiden kasvien varjossa tyrni kuolee parissa vuodessa.

Tyrnillä on kuitenkin ovela tapa kompensoida niukkaravinteista kasvualustaa. Sen juurinystyissä elää Frankia-suvun bakteereita, jotka sitovat ilmasta typpeä, josta isäntäkasvina toimiva tyrni pystyy hyödyntämään osansa. Tyrni onkin oikea luonnon pioneerikasvi, joka valtaa aina ensimmäisten kasvien joukossa merestä paljastuvan maaperän. Se kestää hyvin tuulta ja suolaa. Pitkien juuriensa ansiosta tyrni sopii mainiosti eroosioalttiiden rinteiden maaperän sitomiseen.

PIIKKINEN PENSAS VAATII VASTAKKAISEN SUKUPUOLEN LÄHEISYYTTÄ

Itse pensas on 0,5 – 4 metriä korkea pystykasvuinen ja piikkinen pensas. Sen lehdet ovat päältä katsottuna vihreänhopeisia ja alta hopeanharmaat. Tyrnit piikit ovat teräviä oraoksia. Tyrni on kaksikotinen, eli sen hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Sukupuolen voi määrittää vaatimattoman näköisistä ja kokoisista (n.3 mm) kukista. Emikukat ovat perällisiä ja hedekukat ovat perättömiä. Hedekukissa on parin ruskean suomun välissä pari nuijamaista hedettä. Kukat ovat tuulipölytteisiä, eivätkä ne tarvitse avukseen hyönteisiä, vaan “vastakkaisen sukupuolen” pensas pitää olla riittävän lähellä.


Tyrini on Satakunnan maakuntakukka ja se viihtyy rantakivikoilla.

HURJAT RAVINTOAINEET KEHITTYVÄT PITKÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ

Kypsyäkseen tyrni tarvitsee saman verran aikaa, kuin omena. Emipensaaseen kasvaa hieman alle senttimetrin pituisia luumarjoja. Kukinnosta kypsään marjaan kestää yli neljä kuukautta. Pitkä kasvukausi on osasyy tyrnimarjan hurjille ravintoainepitoisuuksille.

Luonnonvaraisen tyrnin rauhoitusmääräys kumottiin vuonna 2006. Siitä huolimatta tyrnimarjoja ei kannata kerätä raakoina vaan on suositeltavaa odotella lokakuun puolelle, jolloin ne ovat mahdollisimman kypsiä ja irtoavat helposti kannoistaan. Ensimmäisten pakkasten jälkeen on sopiva aika aloittaa tyrnin poiminta, pensaita vahingoittamatta.

Tyrnin suosio on lisääntynyt viljelykasvina ja monesta kotipuutarhasta löytyy muutama pensas. Etelä-Pohjanmaan alueella löytyy Suomen suurin ammattimainen viljelyalue.

C-VITAMIINIPOMMI TARJOAA TERVEYTTÄ VERISUONISTOLLE

Yleensä tyrnistä hyödynnetään ravinnerikas marja, mutta sen lehdet, kuori ja juuret sisältävät runsaasti ravinteita. Marja sisältää paljon monityydyttämättömiä rasvahappoja ja siksi laadukas mehu ei liukene lainkaan veteen. Tyrniöljyn tiedetään olevan erittäin E-vitamiinipitoista. Se saattaa alentaa kokonaiskolesterolia sekä LDL-kolesterolia. Sen on todettu olevan hyväksi sydämelle, verisuonistolle, iholle, limakalvoille sekä vastustuskyvylle. Sadasta grammasta tyrniä saa saman verran C-vitamiinia kuin 10-20 appelsiinista. Kaiken muun hyvän lisäksi pienessä marjassa on niin A- kuin B-ryhmänkin vitamiineja. Tyrniä ei ole turhaan kutsuttu maailman terveellisimmäksi marjaksi.


Vaikka marjat ovat tärkeä osa terveellistä ruokavaliota, niin mikään marja ei yksinään voi ehkäistä terveysongelmia. Elintapojen ja ruokavalion tulee kokonaisuudessaan olla sellaisia, että ne suojaavat elimistöä riskitekijöiltä.

Helpoin tapa nauttia marjat on syödä ne sellaisenaan. Kirpeät marjat voidaan myös keittää mehuksi tai valmistaa marmeladiksi. Tyrnimehun maku peittää tehokkaasti alkoholin maun, joten se sopii myös likööriksi. Marjat sopivat nautittavaksi esimerkiksi puuron, jogurtin tai viilin kera. Ne voidaan säilöä pakastamalla tai kuivaamalla. Kuivatuista tyrneistä valmistettua jauhetta on helppo lisätä välipaloihin, juomiin ja puuroihin. Tyrnipyre maistuu mainiolta varsinkin riistaruokien kanssa. Tyrni on hyvä makupari kiisseleissä ja hilloissa ainakin omenan, porkkanan ja persikan kanssa. Luonnollisesti siitä saadaan myös hyvää vispipuuroa ja se sopii pirtelöihin sekä smoothieihin.

P.S. Tyrnistä kannattaa hyödyntää kuoret, koska ne sisältävät runsaasti kuitua! Jos puristat marjoista mehua, niin jäljelle jäävän osuuden voi hyödyntää leipätaikinassa tai puuron seassa.
Lähteet ja lisälukemista:

http://www.arctic-flavours.fi/fi/arktiset+aromit/marjat/luonnonmarjat/tyrni/

http://www.vinkkilanluomutuote.fi/tyrni.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tyrni

http://puutarha.net/artikkelit/266/tyrni_vitamiinipommi.htm

http://www.arctic-flavours.fi/binary/file/-/id/19/fid/410/

Kasvisten satokaudet yhdessä helppolukuisessa kalenterissa. Sijoita itseesi ja ympäristöösi – suosi sesonkia!